5.5.2012

ET:n ”esihistoriaa”

Lasse Pylkin teksti on julkaistu aiemmin Vapaa Ajattelija -lehdessä numero 2012/1.

Ruotsinvallan aikana hallitusmuoto perustui vankasti uskonnolle, kristinuskolle. Näin oli myös Suomessa aina itsenäistymiseen asti. Valistus toi 1800-luvun lopulla mukanaan ajatuksen uskonnon vapaudesta. Esimerkiksi Minna Canth ja eräät muut halusivat perustaa järjestön, jonka nimeksi aiottiin Yhdistys Uskonnonvapautta ja Suvaitsevuutta Varten. Anomus hylättiin.

1903 perustetun Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen yhtenä päätavoitteena oli valtion ja kirkon ero toisistaan. Muitakin samaa ajavia yhdistyksiä perustettiin, mm. opiskelijayhdistys Prometheus. Haluttiin luopua pakollisesta uskonnonopetuksesta. Suurlakon 1905 jälkeen perustettiinkin uskonnonvapauskomitea, jonka tehtävänä oli uskonnonvapauslain valmisteleminen. Komitea ei keisarillisessa Suomessa saanut tehdä työtään.

Itsenäisyyden alkuaikoja: uskonnonhistoriaa ja siveysoppia

Vuonna 1917 Uskonnonvapauskomitea esitti, että uskonnonhistoriaa opetettaisiin tunnustuksettomana ja että sen rinnalla opetetaan siveysoppia. Laki uskonnonvapaudesta astuikin voimaan 1923. Uskonnonopetuksesta siinä säädettiin seuraavaa:

Jos uskonnonopetusta valtion tai kunnan ylläpitämässä tai avustamassa kansakoulussa, oppikoulussa tai muussa oppilaitoksessa annetaan jonkun uskontokunnan opin mukaan, on oppilas, joka kuuluu toiseen uskontokuntaan tai joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, edusmiehen vaatimuksesta vapautettava sellaisesta uskonnonopetuksesta.

Asia sai kuitenkin heti ankaraa vastustusta kirkollisissa piireissä. Pelättiin kansan siveellisyyden kärsivän, jos kaikille ei opeteta kristillisyyteen perustuvaa pakollista siveysoppia. Myös poliittiset puolueet vastustivat sitä.

1922 valtioneuvosto antoi esityksen laiksi uudesta kansakoulusta. Sen mukaan siveysoppi olisi ollut pakollinen oppiaine niille, jotka eivät osallistu uskonnonopetukseen.

Esitys ei mennyt läpi, mutta 1923 säädettiin laki kansakoulun perusteista, jossa oppiaineesta käytettiin nimeä uskonnonhistoria ja siveysoppi. Kirkkoon kuuluvat opiskelivat pakollista uskontoa. Sen mukaisesti katsomusopetus Suomessa sitten järjestettiin seitsemän vuosikymmenen ajan.

Opetussuunnitelmat kuitenkin edelleen heijastivat vahvasti yhteiskunnan evankelisluterilaisuutta. Katsottiin, että uskontokuntiin kuulumattomien opetuksen oli avarrettava oppilaiden henkistä näköpiiriä perehdyttämällä heitä uskonnollisen elämän muotoihin ja arvoihin. Opetus oli uskontokeskeistä, eikä uskonnottomia elämänkatsomuksia ollut olemassa.

1957 oppiaineen nimi muutettiin uskontojen historiaksi ja siveysopiksi. Peruskouluun siirryttäessä oppiaineella oli kuitenkin merkitystä. Lainsäädännössä ja opetussuunnitelmissa oli otettava huomioon myös uskonnoton katsomusopetus.

ET:n uudempi historia

1964 asetettu Peruskoulukomitea esitti oppiaineluetteloon uskontoa, uskontojen historiaa ja siveysoppia. 1967 eduskunnalle annettiinkin esitys laiksi koulujärjestelmän perusteista. Se ehdotti yhteisten oppiaineiden luetteloon siveysoppia. Uskonnonopetuksesta vapautetuille opetettaisiin uskontojen historiaa. Kun kiista itsenäisestä siveysopista olisi viivästyttänyt peruskoulun puitelain hyväksymistä, sivistysvaliokunta esitti kansakoulusta tuttua mallia, jossa siveysoppi oli yhdistetty uskonnonhistorian opetukseen. Niinpä uskonnonopetuksesta vapautetuille säädettiin oppiaine uskonnonhistoria ja siveysoppi.

Monet halusivat yhä, että uskonnonhistoria ja siveysoppi pohjautuisi edelleen tunnustukselliseen kristilliseen aineistoon. Tämä herätti kiivasta keskustelua, ja 1972 asetettiin työryhmä muuttamaan aineen opettajan opasta vähemmän tunnustukselliseen suuntaan.

Kantelu YK:n ihmisoikeuskomitealle

Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri Erkki Hartikainen teki 1978 YK:n ihmisoikeuskomitealle kantelun peruskoulun uskontojen historian ja siveysopin opetussuunnitelmasta. Komitea ratkaisi kantelun Hartikaisen eduksi 1981 todeten mm.:

Sopimusvaltio myöntää, että vaikeuksia on syntynyt nykyisen opetussuunnitelman (joka näyttää ainakin osaksi olevan uskonnollinen) toteuttamisessa, mutta komitea uskoo, että ongelmien ratkaisemiseksi on ryhdytty asianmukaisiin toimiin, eikä näe mitään syytä päätellä, ettei niitä saataisi ratkaistuiksi yleissopimuksen 18. artiklan 4. kohdan vaatimusten mukaisesti nykyisten lakien puitteissa.

Vuonna 1981 aikaan saatiinkin ensimmäinen tunnustukseton uskonnonhistorian oppimäärä. Oleellisena osana siinä oli yleishumanistista etiikkaa ilman sidosta uskontoon.

Elämänkatsomustiedon opetus alkaa

Koko 1980-luvun alun käytiin keskustelua uskonnonhistoria-nimisen oppiaineen nimestä ja sisällöstä. Esillä olivat nimet uskontotieto, etiikka sekä elämänkatsomustieto. Etiikkaa oli esitetty myös sekä peruskoulun että lukion oppiaineeksi. Perusteluksi uskonto-sanan poistamiseksi nimestä esitettiin, että suurin osa aineen oppilaista tuli kodeista, joissa huoltajat olivat uskonnottomia. Siksi opetuksen sisällönkin tulisi olla katsomuksellisesti puolueetonta ja oppiaineen nimeksi sopisi etiikka tai elämänkatsomustieto.

Vapaa-ajattelijain liiton kanta oli, että tunnustukselliselle uskontojen opetukselle vaihtoehtoinen oppiaine rajattaisiin laissa koskemaan vain uskonnottomia oppilaita.

1983 hyväksyttiin uudet koululait. Niiden §:ssä 13 säädetään: Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomalle oppilaalle, joka ei osallistu 1 momentissa tarkoitettuun uskonnonopetukseen, opetetaan elämänkatsomustietoa. Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalle oppilaalle, jolle ei järjestetä hänen oman uskontonsa opetusta, opetetaan huoltajan pyynnöstä elämänkatsomustietoa. Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja oppilaita on vähintään kolme.

Elämänkatsomustiedon oppimäärä vahvistettiin 1985. Näin oli ET saanut virallisen aseman.

Lähteet:

  • Et-opetus.fi
  • Pekka Elo & Jaakko Linnankivi: Et-opetuksen historiasta: Oikeuden ja kohtuuden tiellä (FETO)
  • Wikipedia

Lasse Pylkki




Scroll Up