ET kasvaa vauhdilla

Ajantasaista tietoa ET:n osuuksista lv 2023-24

Olemme hankkineet suoraan kunnista tietoja elämänkatsomustiedon (ET) oppilasosuuksista lukuvuonna
2023-24. Viimeiset valtakunnalliset tilastotiedot katsomusaineiden valinnoista ovat valitettavan vanhoja,
syyskuulta 2018 eli lukuvuodelta 2018-19.
Elämänkatsomustiedon oppilasosuudet peruskoulussa ovat kasvaneet huomattavasti viidessä vuodessa
2018-2023. Kyseessä ei ole enää mikään marginaalinen oppiaine.

Elämänkatsomustiedon oppilasosuuksien kasvu peruskoulussa vuosina 2018-2023

Kunta ET-% 2023-24 ET-% 2018-19 + %-yksiköissä Kasvuprosentti
Helsinki 29,1 22,8 6,3 27,6
Espoo 20,4 13,0 7,4 56,9
Vantaa 19,9 13,7 6,2 45,3
Kerava 19 13,0 6,0 46,0
Tampere 18,7 11,5 7,2 62,6
Turku 17,7 13,0 4,7 32,6
Tuusula 16,5 6,1 10,4 150,7
Järvenpää 16 9,0 7,0 80,0
Hyvinkää 14,5 9,0 7,1 61,1
Raasepori 14,4 8,7 5,7 65,5
Kemi 13,5 8,9 4,6 52,0
Kotka 12,5 8,4 4,1 49,0
Lahti 11,7 8,9 2,8 31,5
Kuopio 10,1 6,0 4,1 68,3
Oulu 9,6 6,1 3,5 57,4
Hämeenkyrö 9,3 3,9 5,4 138,5
Pori 6,1 3,1 3,0 96,8
Tammela 5,6 2 arvio 3,6 180,0

 

Elämänkatsomustiedon (ET) oppilasosuudet kasvavat lähivuosina, koska peruskoulun alaluokilla aineen osuus on selvästi suurempi kuin yläkoulussa. Kasteen kautta kirkkoon liitettyjen osuus on vähentynyt alle peruskouluikäisten keskuudessa, joten lähivuosina uusien ekaluokkalaisten ikäpolvissa yhä useampi on oikeutettu ET-opetukseen.

ET:n avaaminen ajankohtainen perusoikeuskysymys

Uskonnonopetuksen jäsenyysperustaisesta, pakotetusta määräytymisestä luopuminen poistaisi
yhdenvertaisuutta, lasten oikeuksia ja uskonnonvapautta jäytäviä perusoikeusongelmia sekä parantaisi
elämänkatsomustiedon opetuksen järjestämistä käytännön tasolla.

Elämänkatsomustieto voitaisiin avata kaikille valittavissa olevaksi katsomusaineeksi pienellä
lakimuutoksella nopeasti, koska oppiaineiden tuntijakoa ja aineen opetussuunnitelmaa ei tarvitse muuttaa. Aine on valmiina palvelukseen sen valinneille.

Tiedot ja teksti: Vapaa-ajattelijain tutkiva ryhmä

 

Elämänkatsomustiedon suosio kasvaa

Peruskoulun katsomusaine on yhä useammalla elämänkatsomustieto (ET) uskonnon sijaan. Kun katsomusaineiden oppilasvalintojen viimeinen valtakunnallinen tilasto on lukuvuodelta 2018-19, kysyimme suoraan kunnista kuluvan lukuvuoden 2023-24 tietoja.

Peruskoulun katsomusaine on yhä useammalla elämänkatsomustieto (ET) uskonnon sijaan. Kun katsomusaineiden oppilasvalintojen viimeinen valtakunnallinen tilasto on lukuvuodelta 2018-19, kysyimme tietoja suoraan kunnista kuluvan lukuvuoden 2023-24 tilannetta.

Kymmenen suurimman kunnan ja pienempien kuntien otoksen tiedot kertovat, että viidessä vuodessa elämänkatsomustiedon oppilaiden osuus on kasvanut 30-60 prosentin luokkaa, pienillä paikkakunnilla jopa yli 100 prosenttia.

Eniten ET-oppilaita on pääkaupunkiseudulla, Helsingissä lähes 30 prosenttia, Espoossa ja Vantaalla 20 prosenttia. Seuraavina tulevat Tampere 18,7 ja Turku 17,7 prosentilla.

Pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla ET:n oppilasosuus on matalampi, mutta kasvuluvut viidessä vuodessa suurempia. Lukuvuodesta 2018-19 tähän vuoteen kasvu oli Kuopiossa 68 %, Porissa 97 %, Hämeenkyrössä 138 % ja Tammelassa 180 %.

ET:n kasvaa myös jatkossa, sillä alaluokilla oppilasosuus on suurempi kuin yläasteella. Esimerkiksi Espoossa ET-oppilaita oli 9. luokalla 16 prosenttia, mutta 2. luokalla jo 24 prosenttia.

Lisäksi yhä useammat ekaluokkalaiset ovat oikeutettuja ET-opetukseen, kun vauvojen liittäminen evankelis-luterilaiseen kirkkoon on vähentynyt.

Vaikka ET-opetus on tarjolla yhä useammassa koulussa, pienillä paikkakunnilla ja pienissä kouluissa se voi olla vajaakäytössä, jos opetusjärjestelyt ovat olleet hankalia. Uusia opetusryhmiå kuitenkin syntyy, kun vanhemmat pitävät kiinni lapsensa oikeudesta elämänkatsomustiedon opetukseen.

Elokuussa 2024 koulunsa aloittavien uusien ekaluokkalaisten kouluun ilmoittautuminen on kunnissa parhaillaan käynnissä.

Elämänkatsomustiedosta OPH:n uusien ohjeiden luonnoksessa

Tällä hetkellä keskustellaan Opetushallituksen ohjeluonnoksesta koskien katsomuskasvatuksen ja uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen sekä yhteisten juhlien ja uskonnollisten tilaisuuksien järjestämistä. Vapaa-ajattelijain liitto on elämänkatsomustiedon kohdalla kiinnittänyt huomiota olennaiseen asiaan, oppilaan oikeuteen päästä ET-opetukseen, vaikka hän olisi aloittanut koulun uskonnonopetuksessa. Myös lukiolaisella on oikeus aloittaa ET-opinnot, vaikka olisi peruskoulussa opiskellut uskontoa.  Elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetusryhmien välillä voidaan tehdä yhteistyötä, mutta varsinaiseen yhteisopetukseen ei ole syytä mennä, sanotaan Vapaa-ajattelijain lausunnossa. Rohkenen lainata tälle palstalle lausunnon ET:n osalta.

”Katsomusainetta on voitava vaihtaa

Luonnoksen mukaan ”huoltajille tulee korostaa, että katsomusopetusta koskevissa valinnoissa pyritään samalla tavoin kuin muidenkin opintojen valinnoissa siihen, että ratkaisu on pysyvä, eikä valintaa voida muuttaa.”

Esitetty muotoilu, linjaus ratkaisun pysyvyydestä ja muuttamiskiellosta on varsinkin uskontokuntiin kuulumattomien oppilaiden osalta aivan väärä. Ensinnäkin ilmaus on uskonnon ja omantunnon vapauden vastainen. Uskontokuntaan kuulumattoman oppilaan ei ole pakko osallistua uskonnonopetukseen. Ohjeessa olisi syytä sanoa tämä yksinkertainen perusoikeus.

Tämän lisäksi ohjeessa tulee ottaa huomioon perheen tai koulun oman tilanteen muuttuminen. Muutoksia tapahtuu lyhyemmässäkin ajassa kuin yhdeksässä vuodessa. Elämänkatsomustieto on uskontokuntaan kuulumattomille ensisijainen katsomusaine.

Uskonnonopetuksen valinta uskontokuntaan kuulumattomalle oppilaalle ennen peruskoulukoulua on voinut johtua epäselvästä informaatiosta siitä, että ET-opetusta ei ole tarjolla tai opetusjärjestelyt kuljetus- tai kävelymatkoineen olisivat pienelle 6-8-vuotiaalle lapselle liian hankalia. Opetusjärjestelyjen käytännön toteutus voi kuitenkin parantua ja ET-oppilaita tulla lisää jo vuodessa tai 2-3 vuodessa. Tällöin uskonnonopetuksessa peruskoulun aloittaneen lapseen siirtyminen ET-opetukseen on luonnollinen muutos, ja yhdenvertaisuuslain mukaan koulun tulisi suorastaan edistää lapsen pääsyä oikeuksiinsa eikä estellä sitä byrokraattisella katsomusaineen vaihtokiellolla. ET-opetus on ollut vajaakäytössä kymmenissä kunnissa, eikä kolmen oppilaan säännön toteutumista pidä enää tarkastella vain uusi vuosiluokka kerrallaan.

Perheen uskonnollinen asema ja perhetilanne voivat muuttua sen jälkeen, kun uskontokuntaan kuulumaton lapsi ilmoitettiin peruskouluun. Esimerkiksi perheen toinenkin huoltaja on voinut erota kirkosta. Myös lapsen huoltajien ja perheenjäsenten katsomukset voivat muuttua esimerkiksi uskonnottomaan suuntaan niin, että ET-opetus vastaa aikaisempaa selvemmin perheen katsomuksellista tilannetta kuin evankelis-luterilainen oma uskonto.

Monissa kunnissa tiedotus elämänkatsomustiedosta on ollut puutteellista ”Tervetuloa kouluun” -oppaissa. Kun tieto ET:n sisällöstä leviää ja kun opetuksen käytännön järjestelyt parantuvat, sen haluavat valita useat sellaisetkin vanhemmat, jotka aiemmin ovat valinneet lapselleen uskonnon opetuksen.

Näin ollen katsomusaineen vaihtamisen tulee olla mahdollista muulloinkin kuin vain lapsen kirkosta erottamisen perusteella. Vähimmillään sitä seuraavaa kohtaan ”jos oppilaan uskonnollinen yhdyskunta muuttuu” tulisi lisätä ”tai jos katsomusopetus halutaan vastaamaan nykyistä uskonnollista asemaa”.
Katsomusaineet eivät perustu kielten ja matematiikan tavoin kumulatiivisesti aiemmin opetetulle, vaan esimerkiksi siirtyminen uskonnosta elämänkatsomustietoon on pedagogisesti ja ainedidaktisesti hyvin mahdollista. Opetussuunnitelman tavoitteisiin pääseminen vaihdon jälkeen heti seuraavalla lukukaudella on aivan hyvin mahdollista.

Esitetty muotoilu on myös teknisesti virheellinen, koska jos uskontokunnaksi vaihtuu evankelis-luterilainen kirkko, ei vastaavaan katsomusopetuksen vaihtaminen ole nykyisen lain mukaan oikeus vaan pakko.

Lisäksi ohjeessa olisi hyvä mainita, että peruskoulun todistuksessa ei erikseen merkitä, onko katsomusaineena suorittanut uskonnon tai elämänkatsomustiedon, mikäli tämä todistuksen menettelyohje on jatkossakin voimassa.

Uskonnonopetuksesta pois jääminen voi tehostaa ET-opetukseen pääsyä

Luonnoksessa todetaan: ”Jos oppilas ei osallistu enemmistön uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetukseen eikä oppilaan omaa uskontoa tai elämänkatsomustietoa opeteta opetuksen järjestäjän kouluissa, hänelle järjestetään muuta opetusta tai ohjattua toimintaa.”

Ohjeessa tulee suosittaa, että tästä oikeudesta olla osallistumatta enemmistön uskonnonopetukseen tiedotetaan oppilaan huoltajille. Nyt on vallalla käsityksiä, jonka mukaan uskontokuntaan kuulumattoman oppilaan tulee osallistua evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen, jos ET-opetusryhmää ei ole tarjolla. Huoltajille pitää myönteisessä hengessä kertoa tieto myös, jos oppilas on aiemman virheellisen tiedon pohjalta päätynyt uskonnonopetukseen.

Uskonnonopetuksesta pois jäänti muodostuisi uskontokuntaan kuulumattomalle oppilaalle todennäköisesti tilapäiseksi jaksoksi. ET-opetusryhmä todennäköisesti syntyy, kun siihen on ”jonottamassa” uskonnonopetuksesta pois jääneitä oppilaita, ja kun seuraava vuonna tulee lisää ET-opetukseen pyrkiviä oppilaita.

Tiedotus huoltajille ET-opetukseen pääsymahdollisuuden avautumisesta

Kouluissa ei pidä tulkita, että huoltajat ovat ikuisiksi ajoiksi hylänneet toiveen lapsensa ET-opetuksesta, jos he ovat ET-opetuksen saatavuusongelmien vuoksi ”valinneet” eli kokeneet olleensa pakotettu valitsemaan uskonto. Opetushallituksen ohjeessa tulisi suosittaa, että huoltajien ET-opetukseen haluamien oppilaiden, jotka eivät ole päässeet ET-opetukseen, katsotaan ”jonottavan” ET-opetukseen. Ainakin vanhempien pitää voida ilmoittaa heidän ”jonottavan” ET-opetukseen pääsyä. Tällöin huoltajille ilmoitetaan ennen peruskoulun alkua välittömästi, kun on tullut lisää ET-opetukseen haluavia, että lapsi voikin päästä uuteen alkavaan ET-opetusryhmään. Samoin seuraavana tai sitä seuraavana lukuvuotena. Peruskoulussa yhdysluokkaopetus sopii ET-opetukseen aivan hyvin.

Lukiossa voi aloittaa elämänkatsomustiedon opiskelun

Opetushallituksen ohjeissa on tarpeen sanoa selvästi, että lukio-opintojaan aloittava opiskelija voi valita katsomusaineekseen elämänkatsomustiedon, vaikka hän olisi peruskoulussa opiskellut pelkästään uskontoa. Tietoomme on tullut, että joidenkin lukioiden rehtorit ovat antaneet lukio-opintojaan aloittavalle tästä virheellistä tietoa. Vääriä tietoja opiskelijan oikeuksista ei oikeuta luulot pragmaattisista eduista. Lukion ET-kursseilla on omat sisällölliset oppimistavoitteet, jotka on aivan hyvin saavutettavissa ilman että olisi peruskoulussa opiskelut elämänkatsomustietoa. Opiskelijoille on myös syytä informoida, että lukion päästötodistuksesta ei ilmene, minkä katsomusaineen kursseja hän on suorittanut.

Eri katsomusaineiden opetuksesta samassa ryhmässä

Vapaa-ajattelijain liitto katsoo, että elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetusryhmien välillä voidaan tehdä yhteistyötä, mutta varsinaiseen yhteisopetukseen ei ole syytä mennä. Käytännössä yhteistä opetusta on toteutettu elämänkatsomustiedon oppilaita syrjivällä tavalla. Kanteluiden ja oikeudenvalvojen ratkaisujen kertoman lisäksi tästä puhuvat toteuttamamme nettikyselyn monien avovastausten kertomukset ET:n opetuksen ja yhteisopetuksen toteuttamisesta.

Kun elämänkatsomustiedon asema on monilla paikkakunnilla yhä heikko, siihen oikeutettujen oppilaiden opetuksen toteutumiseen on perusteltua suunnata positiivia erityistoimia. ET:n ja uskonnon opetusryhmien välisessä yhteistyössä perusohjeena tulee olla, että elämänkatsomustiedon opettaja on oppitunneilla ja yhteisissä tapahtumissa mukana. Yhteistyö ei saa olla säästökeino.
Jos varsinaista yhteisopetusta kuitenkin toteutetaan, se ei saa merkitä sitä, että enemmistön uskonnon opettaja hoitaa koko homman ja elämänkatsomustiedon opettajien syrjäytetään opetustehtävistä. Elämänkatsomustiedon oppilaille on hankittava oman aineen oppikirjat.”

Esa Ylikoski

Elämänkatsomustieto vai uskonto?

Elämänkatsomustieto on perustaltaan monitieteinen oppiaine eikä se liity mihinkään instituutioon tai katsomukseen. Elämänkatsomustiedossa opetuksen lähtökohtana on lapsen oma elämismaailma. Kasvatusopillisen taustansa perusteella elämänkatsomustieto sopii kaikille lapsille, myös uskontokuntiin kuuluville.

Suomessa katsomusaineiden opetuksen nykyinen lähtökohta on oman uskonnon opiskeluoikeuden korostaminen. Suomessa opetetaankin elämänkatsomustiedon lisäksi noin kymmentä eri uskontoa. Kaikille yhteistä eettistä opetusta annetaan esimerkiksi Bulgariassa ja Latviassa. Ruotsissa kaikki koululaiset opiskelevat uskontotietoa. Lakialoitteita uskonnon opetuksen poistamiseksi Suomen koulusta on tehty viimeksi vuonna 2005.
Suomessa elämänkatsomustieto on uskontokuntiin kuulumattomien ensisijainen oppiaine. Ainoastaan erikseen anomalla uskontokuntiin kuulumaton oppilas voi päästä enemmistön uskonnon (yleensä evankelisluterilainen uskonto) opetukseen. Uskontokuntiin kuuluva (evankelisluterilainen ja ortodoksinen kirkko) oppilas voi päästä elämänkatsomustiedon opetukseen ainoastaan eroamalla uskontokunnasta. Pienuskontojen oppilaat voivat anoa pääsyä elämänkatsomustiedon opetukseen, jos heidän omaa uskontoaan ei opeteta.
Nykyiset elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetussuunnitelmat peruskoululle on esitetty Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004 -ohjeissa (elämänkatsomustieto, sivut: 216-220, evankelisluterilainen uskonto, sivut: 204-218, ortodoksinen uskonto, sivut: 209-213). Pienuskontojen opetussuunnitelmat on esitetty Perusopetuksen muiden uskontojen opetussuunnitelmien perusteet 2006 -ohjeissa (Suomessa opetettavat pienuskonnot: Adventistinen uskonto, Bahai-uskonto, Buddhalainen uskonto, Herran kansa ry:n uskonto, Islam uskonto, Juutalainen uskonto, Katolinen uskonto, Krishna liikkeen uskonto, Kristiyhteisön uskonto, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon uskonto, Vapaakirkollinen uskonto).
Seuraavaksi esitämme lähinnä opetussuunnnitelmien pohjalta syitä, miksi oppilaan kannattaa osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen. Keskeiset perustelut valita elämänkatsomustieto ovat elämänkatsomustiedon kasvatustieteelliset lähtökohdat, sitoutumattomuus mihinkään erilliseen uskontoon tai aatteeseen ja oppisisältöjen neutraalisuus. Elämänkatsomustiedossa käsitellään enemmän eettisiä asioita kuin muissa oppiaineissa. Lisäksi elämänkatsomustieto antaa laajan yleissivistyksen etiikkaan ja erilaisiin katsomuksiin, kun taas muut katsomusaineet keskittyvät vain yhden katsomuksen opetuksiin. Elämänkatsomustieto myös tukee muiden kouluaineiden oppisisältöjä.

1. Elämänkatsomustiedossa opetuksen lähtökohtana on lapsen oma elämismaailma

Elämänkatsomustiedon kasvatusopillinen lähtökohta on oppilas ja hänen suhteensa ympäröivään maailmaan. Kaikilla ihmisillä on erilaisia maailmankuvia, arvostuksia ja maailmankatsomuksia. Näitä piirteitä voidaan lähestyä hyvin monesta eri näkökulmasta (esim. keskustellen, pohtien, kirjallisuuden, taiteen ja kulttuurin avulla) ja eri tieteiden kautta (esim. psykologia, sosiaalipsykologia, filosofia, sosiologia, antropologia, uskontotiede, kulttuurintutkimus). Elämänkatsomustieto ei siis liity mihinkään yhteen instituutioon, vaan se pyrkii katsomaan asiaa oppilaan näkökulmasta käyttäen hyväksi erilaisia oppilaan iän huomioivia näkökulmia.
Opetuksen lähtökohdan perusteella elämänkatsomustiedolla on paremmat mahdollisuudet olla lapsilähtöinen, ongelmakeskeinen, sivistävä sekä opittuja tietoja ja taitoja yhdistävä oppiaine, kuin yhteen uskonnolliseen
näkökulmaan keskittyvillä oppiaineilla. Esimerkiksi evankelis-luterilaisen uskonnon opetuksessa lähtökohtana on yhteiskunnallinen instituutio, jolla on oma historiansa, kulttuurinsa ja asema yhteiskunnassa. Instituutiolähtöisyys sitoo opetuksen liiaksi yhteen näkulmaan.

2. Elämänkatsomustieto edistää ihmissuhteita ja moraalia

Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelman keskeisintä sisältöä ovat ihmissuhteet, etiikka ja moraalinen kasvu aivan alaluokilta lähtien. Lapselle opetetaan toisen ihmisen kohtaamista ja empatiaa, oikean ja väärän erottamista sekä ystävyyden ja oikeudenmukaisuuden merkitystä elämässä. Tärkeitä asioita ovat myös ajattelun vapaus, uskonnon- ja elämänkatsomuksen vapaus sekä suvaitsevaisuus.
Uskonnon opetuksessa keskitytään Raamatun kertomuksiin ja Raamatusta löytyvien sääntöjen ja ohjeiden luomaan moraalikäsitykseen.

3. Elämänkatsomustieto on aidosti neutraalia

Elämänkatsomustiedon opetussisältö perustuu tietoon, eikä siinä painoteta minkään eri uskonnon oppeja. Elämänkatsomustiedon opiskelijat tutustuvat erilaisiin uskontoihin ja uskonnollisiin paikkoihin (kirkot, rukoushuoneet, tunnustukselliset hautausmaat, jne.) pääasiassa vasta yläasteella, eikä tutustumiskäynneillä harjoiteta uskontoa.
Uskonnon opetussuunnitelmaan kuuluu Isä meidän -rukous (rukous opetellaan usein ulkoa ala-asteella). Lisäksi uskonnon oppitunneilla voi edelleenkin olla uskonnon harjoittamista virsien laulun ja rukoilun muodossa. Yksittäisen virren laulaminen koulun juhlassa ei opetushallituksen linjauksen mukaan ole uskonnon harjoittamista. Lisäksi osana uskonnon opetusta ovat tutustumiskäynnit lähiseurakunnan jumalanpalveluksiin (yleensä 0-2 kertaa lukuvuodessa).
Lisäksi uskonnolliset päivänavaukset sisältävät yleensä virsien laulamista ja rukoiluttamista. Uskonnollisten päivänavausten määrä vaihtelee paljon eri kunnissa. Elämänkatsomustiedon oppilaiden ei tarvitse osallistua uskonnollisiin päivänavauksiin.

4. Elämänkatsomustieto perustuu todellisuuteen ja tukee muuta opetusta

Elämänkatsomustiedossa ei opeteta sellaisia asioita, jotka olisivat ristiriidassa nykyisen todellisuuskäsityksen kanssa tai ristiriidassa peruskoulun muun opetuksen kanssa.

5. Elämänkatsomustiedossa käsitellään kaikkia katsomuksia tasapuolisesti

Elämänkatsomustiedossa opetetaan erilaisten maailman- ja elämänkatsomusten historiaa ja olemusta tasapuolisesti. Opetuksessa käsitellään katsomusten suhdetta kulttuuriin ja korostetaan suvaitsevaisuutta eri katsomuksia kohtaan.
Uskonnon oppikirjoissa mainitaan ainoastaan muutamalla lauseella, että on olemassa myös ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia. Suomessa on yli miljoona ihmistä, jotka eivät kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Miljoonasta kirkkoon kuulumattomasta uskonnottomia on noin 700-800.000.

6. Elämänkatsomustieto vastaa paremmin kehittyvän lapsen tarpeisiin

Ala-asteella elämänkatsomustiedossa keskitytään erityisesti eettiseen kasvatukseen. Myöhemmin kun lapset ovat kypsempiä käsittelemään myös vertauskuvallisia asioita, käydään läpi myös uskontojen tarinoita. Yläasteikäisinä oppilaat ymmärtävät, että tarinoissa on kyse ennemminkin vertauksista, kuin todellisuuden kuvaamisesta. Elämänkatsomustiedossa tarinoita ei opeteta ”ehdottomina totuuksina”, vaan opetuksessa pyritään kehittämään kriittistä ajattelua.
Suuri osa uskonnon opetuksesta keskittyy siihen, että oppilaat oppivat lähes ulkoa runsaan määrän Raamatun kertomuksia. Koska uskonnon opetusta on 1-2 tuntia viikossa koko peruskoulun ajan, on uskonnollisten tarinoiden opetuksen määrä selvästi ylimitoitettu.

7. Elämänkatsomustiedossa opetetaan Suomen kulttuuriin liittyviä asioita

Elämänkatsomustiedossa opetaan paljon suomalaiseen kulttuuriin liittyviä asioita. Erilaisista uskonnoista kerrotaan enemmän yläasteen opinnoissa. Elämänkatsomustiedossa tutustutaan kotimaiseen kulttuuriin enemmän kuin uskonnossa, eikä tutustuminen rajoitu yhden uskonnon oppisisältöihin.
Uskonnon opetuksessa on vahva painopiste luterilaisessa kulttuurissa, joka ei enää nykypäivänä ole kovin merkittävä osa suomalaista identiteettiä. Tällainen painotus korostaa luterilaisuutta osana aitoa suomalaisuutta, jolloin oppilaille syntyy mielikuva, että ei-luterilaiset eivät voi olla aidosti suomalaisia.

8. Elämänkatsomustiedossa annat lapsellesi mahdollisuuden päättää itse oman katsomuksensa

Elämänkatsomustiedossa käydään erittäin laaja-alaisesti läpi erilaisia katsomuksia ja uskontoja. Opiskellessaan elämänkatsomustietoa, nuori saa neutraalin ja hyvin laaja-alaisen tiedollisen pohjan muodostaakseen itsenäisesti oman maailmankatsomuksensa.
Uskonnon opetukseen osallistuessaan lapselle opetetaan valmiiksi yksi ”ainoa ja oikea” katsomus, hänen vanhempiensa. Lapsi ei saa todellista valinnan vapautta uskonnon opetuksessa.

Elämänkatsomustieto ja katsomusaineiden opetus

Elämänkatsomustieto oppiaineena

Artikkeli perustuu osittain Helsingin humanistiyhdistyksessä 16.5.2013 pidettyyn esitelmään ja on julkaistu Humanisti-lehden numerossa 3–4/2013.

Eero Salmenkivi (kuva: Helsingin yliopisto)

Elämänkatsomustieto (ET) on vuonna 1985 syntynyt perusopetuksen ja lukion oppiaine, jota

opetetaan uskonnottomille. Eri uskontokuntiin kuuluville sen sijaan opetetaan joko enemmistön uskontoa, joka on käytännössä evankelisluterilaista, tai heidän omaa uskontoaan. Suomalainen erikoisuus on, että uskonto ja uskonnottomuus määritellään hallinnollisesti rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyytenä ja vastaavasti jäsenyyden puutteena. Ainevalinta on sidottu jäsenyyteen siten, että evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluva oppilas ei voi valita elämänkatsomustietoa.

Lähtökohdiltaan ET on uskonnoton oppiaine. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan ”katsomuksia, inhimillisiä käytäntöjä ja niitä koskevia merkityksiä pidetään yksilöiden, yhteisöjen ja kulttuuriperinnön vuorovaikutuksen tuloksina” (Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004, 216), joten mitään yliluonnollisia voimia ei oppiaineessa oleteta todellisiksi. Näinhän ei toki tehdä muissakaan koulun oppiaineissa kuin uskonnossa. Esimerkiksi kemiassa tai historiassa selitys, että asia tapahtui, koska jumala ihmeellisesti puuttui tapahtumien kulkuun, ei ole hyväksyttävä vastaus. Siten ET ei näiltä osin eroa useimmista koulun oppiaineista.

Elämänkatsomustieto on oppiaineena vaihtoehto uskonnolle, mutta se ei ole uskontoaine. ET:ssä opetetaan monitieteisistä lähtökohdista katsomuksellista yleissivistystä ja yleistä eettistä toimintaa, kuten toisen huomioon ottamista ja eettisen ajattelun taitoja. Jotta oppiaine ei muodostuisi oppilaiden aivopesuksi jonkinlaiseen tulkintaan nyky-Suomen arvomaailmasta, Suomen virallisesti hyväksymät kansainväliset eettiset periaatteet ovat oppiaineessa erityisen keskeisessä roolissa. Näistä ensisijaisena voi pitää ihmisoikeusetiikkaa. Muita lähtökohtia ovat kestävä kehitys, demokratia, rauha ja suvaitsevaisuus sekä UNESCOn maailmanperintöohjelma (Salmenkivi 2004).

Koska ET:ssä opetetaan juuri niitä asioita, joihin Suomi on kansainvälisesti sitoutunut ja joita maassa on pidetty kasvatuksellisesti arvokkaimpina, ET:n opetus on hyvin lähellä opetussuunnitelman arvoperustan opettamista. Siten oppiainetta voi vähäisestä oppilasmäärästään huolimatta pitää maamme yleissivistävän koulutuksen kasvatuksellisesti keskeisimpänä oppiaineena. (Ks. esim. Tomperi 2003.)

Katsomusaineen käsite

Elämänkatsomustietoa ja uskontoa on melko usein kutsuttu yhteisnimityksellä katsomusaine. Aineryhmänimityksenä käsite syntyi lukion tuntijako- ja opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä 1990-luvun alkupuolella (Kallioniemi 2003). Aineryhmään kuului alun perin uskonnon ja elämänkatsomustiedon lisäksi filosofia (Lukion opetussuunnitelman perusteet 1994, 4–5). Aineryhmänimitys oli hallinnollinen eikä esimerkiksi Lukion opetussuunnitelman perusteissa 1994 sille annettu mitään yleisluonnehdintaa (ks. s. 87 ja vrt. esim. s. 77).

Alkuvuodesta 2001 Suomen Filosofinen Yhdistys otti kantaa, että filosofia ei ole katsomusaine. Tämän jälkeen tutkimuksessa hyvin yksimielisesti arvosteltiin katsomusaineen käsitettä eri näkökulmista (esim. Kallioniemi 2001; Salmenkivi 2003; Tomperi 2003). Valtioneuvosto myös luopui katsomusaineiden aineryhmänimityksestä lukion tuntijakopäätöksessään loppuvuodesta 2002 eikä käsitettä esiinny Lukion opetussuunnitelman perusteissa 2003.

Filosofian osalta Suomen Filosofisen Yhdistyksen toive on toteutunut, kun katsomusaineen käsitteestä on yleissivistävän koulutuksen perusasiakirjoissa luovuttu. Arkisessa ja jopa vähemmän virallisessa hallinnollisessa käytössä – kuten Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen katsomusaineiden mukaan nimetyssä aineryhmässä – nimitys toki elää. Näissä tapauksissa katsomusaineen käsitteeseen myös usein viitataan niin, että filosofia kuuluu niihin.

Yksi syy siihen, miksi termi on elänyt niin sitkeästi on, että rinnakkaisaineilla ET ja uskonto on sittenkin jotain yhteistä, joka tarvitsee nimityksen. Niitä yhdistää muista aineista poikkeava lähtökohta. Vaikka monissa aineissa pyritään tukemaan oppilaan kasvua, identiteettiä, maailmankatsomusta ja eettistä arvostelukykyä, tämä tapahtuu oppiaineesta lähtien. Elämänkatsomustiedossa ja uskonnossa lähtökohtana sen sijaan on oppilaan tai hänen kotinsa oma näkökulma. ET:ssä oppilas itse, hänen kasvunsa ja identiteettinsä, uskonnossa taas uskonto, johon oppilas kuuluu. Oppilaan kuuluminen tai oleminen kuulumatta uskonnolliseen yhteisöön on lähtökohta, joka ei suoranaisesti riipu akateemisista traditioista tai koulusta. Tämä lähtökohta on tunnusomaista vain ET:lle ja uskonnolle. Erona on siis se, että muissa aineissa koulu esittelee lapselle uuden jäsennystavan, diskurssin, joka yleensä perustuu johonkin tieteen- tai taiteenalaan. Katsomusaineissa koulu sen sijaan tarjoaa apuaan elämänalueella, joka oppilaalla jo entuudestaan on. Siten katsomusaineissa, useimmissa tapauksissa muista oppiaineista poiketen, on yleensä monia keskenään ristiriitaisia ”totuuksia”. Tämän vuoksi tarvitaan käsite, joka kuvaa juuri näitä aineita. Huomattakoon, että siirtyminen kaikille oppilaille yhteiseen aineeseen, esimerkiksi Ruotsin mallin mukaan, merkitsee luopumista katsomusaineesta tässä mielessä.

Erityisesti uskonnottomien piirissä katsomusaine on ollut suosittu termi, koska muussa tapauksessa helposti puhutaan vain uskontoaineista, kuten esimerkiksi uskontotiedossa (ks. Helsingin eurooppalainen koulu, Opetus). Tämä syrjii uskonnottomia maailmankatsomuksia. On tärkeä huomata, että ’katsomusaine’ tällä tavoin käytettynä on tekninen termi. Koska lähteminen oppilaan omasta uskonnosta ei välttämättä ole lainkaan sama asia kuin lähteminen oppilaan omasta identiteetistä ja elämismaailmasta, ovat uskontojen ja elämänkatsomustiedon lähtökohdat oppiaineina hyvin erilaiset, vaikka molempia voi kutsua katsomusaineiksi. (Salmenkivi 2007.)

Elämänkatsomuksen käsite pohjautuu saksan- ja ruotsinkielisille esikuville (Lebensanschauung, livsåskådning). Erilaisia elämänkatsomukseen, elämänkysymyksiin ja elämänfilosofiaan viittaavia termejä on myös käytetty Pohjoismaissa kuvaamaan yhteisellä nimellä uskonnollisia ja uskonnottomia katsomuksia (Gunnarsson 2009, 37). Erilaisten elämänfilosofia-, elämänkysymys- ja elämänkatsomusmallien taustalla on hyvin erilaisia käsitteellisiä jäsennyksiä siitä, mitä kaikkea niihin itse asiassa kuuluu (Gunnarsson 2008, 57–71).

Suomalaisessa ET-opetuksessa – ja useimmiten myös evankelisluterilaisen uskonnon opetuksessa ainakin lukiossa – elämänkatsomuksen käsite on määritelty Ilkka Niiniluodon (1984) esittämällä tavalla. Siinä maailmankatsomus on enemmän tai vähemmän jäsentynyt kokonaisuus, johon kuuluu maailmankuva, tieto-oppi ja arvot. Elämänkatsomus on puolestaan yksilöllinen maailmankatsomus (ks. esim. Tomperi 2004).

Katsomuksen käsite ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehto yhteisen alueen määrittelemiseen, vaan esimerkiksi identiteetti- ja eettinen kasvatus voisi olla parempi (Kotkavirta 2003; Tomperi 2003; 2004). Vaikka katsomismetafora esiintyy myös osakäsitteessä maailmankuva, metafora ei kuvaa kovin onnistuneesti merkityksellistä maailmassa olemista ja toimimista, mistä ET:ssä on kysymys. Silti katsomusaine on niin vakiintunut termi, ettei sen välttämiselle ehkä sittenkään ole perusteita nimenomaan uskontoaineiden ja elämänkatsomustiedon yhteisenä nimityksenä (Sakaranaho & Salmenkivi 2009). Itse asiassa nimitys ”Elämänkatsomukseen tähtäävä opetus” löytyy jo Kansakoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnöstä vuodelta 1952 (KM 1952: 3, 64) kuvaamassa enemmistön uskontoa ja sen rinnakkaisainetta1. Tuolloin ei vielä ollut ET:tä vaan enemmistön uskonnosta vapautettujen oppiaine oli uskonnonhistoria ja siveysoppi (Saxell 2013).

ET:n oppilasmäärät

ET:n oppilasmäärät ovat kasvaneet jatkuvasti ja melko tasaisesti. Ne ovat kuitenkin edelleen kaukana kirkkoon kuulumattomien lasten ja nuorten määrästä. Vuonna 2012 perusopetuksen 526 196 oppilaasta 20805 opiskeli ET:tä. Kasvu on näyttänyt hiljalleen kiihtyvän 2000-luvulla, 2010-luvulla kiihtymisen vauhti näyttää lisääntyneen. Kiinnostavaa on se, että alakoulujen oppilasmäärän kasvu on ohittanut yläkoulujen oppilasmäärän kasvun. Vuonna 2010 ET:n prosenttiosuus oli molemmissa 3,2, sitä ennen se oli ollut yläkouluissa suurempi kuin alakouluissa, mutta vuonna 2012 se oli alakouluissa selvästi suurempi (tilastotietojen lähde: www.et-opetus.fi). Tilanne näkyy oheisesta taulukosta:

Taulukko 1. ETn oppilasmäärien kehitys viime vuosina
Vuosi 2012 Lk. 1-6 14282 348432 4,1 % Lk. 7-9 6523 177764 3,7 %
Vuosi 2010 Lk. 1-6 11110 345615 3,2 % Lk. 7-10 6033 187662 3,2 %
Vuosi 2008 Lk. 1-6 9486 351095 2,7 % Lk. 7-10 6057 196838 3,1 %
Vuosi 2006 Lk. 1-6 8985 364902 2,5 % Lk. 7-10 5808 201046 2,9 %


Alakoulun osuuden kasvu ja kasvun kiihtyminen viittaa siihen, että ET:n oppilasmäärän kasvun kiihtymisen syy on, että kirkkoon kuulumattomien lasten määrä lisääntyy melko nopeasti.

ET:n oppilasmäärät ovat suurempia kaupungeissa kuin maaseudulla ja suurempia Etelä-Suomen läänissä kuin muualla Suomessa. Esimerkiksi vuonna 2010 ETn oppilasmäärä oli Helsingissä 12,4 % ja valtakunnallisesti 3,9 %. Aiemmin oppilasmäärää luonnehti sääntö, jonka mukaan oppilasmäärän absoluuttinen kasvu merkitsi, että se kasvoi myös suhteellisesti. Tämän ilmiön selityksenä oli ja on, että ET:n opetuksen toteutumisen kannalta merkittävimmät tekijät liittyvät huonoihin opetusjärjestelyihin. (Salmenkivi 2007.) Ongelmana on vanhaan kirkon ja koulun yhteyteen liittyvä ja jo 2003 kumoutuneeseen lainsäädäntöön liittyvä asenne, että evankelisluterilainen uskonnon opetus on normi, josta poikkeaminen vaatii vanhempien aktiivisuutta. Vuoden 2003 lainsäädännön mukaan uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat pitäisi automaattisesti ohjata ET-opetukseen käytännöllisesti katsoen kaikissa kunnissa. Kuitenkin vasta, kun oppilasmäärä nousee tarpeeksi korkealle tai vanhemmat ovat aktiivisia, opetuksenjärjestäjät alkavat noudattaa lakia.

ET on hyvin erilainen aine Helsingissä kuin suuressa osassa muuta Suomea. Helsinkiä muistuttavia alueita ovat muu pääkaupunkiseutu, jotkin suuret kaupungit kuten Tampere sekä alueet, joilla on perinteisesti paljon uskonnottomia. Helsingin näkökulmasta ET on hyväksytty, normaali ja katsomusaineiden kentässä suuri aine. ET on toki muuallakin toiseksi suurin katsomusaine. Silloin, kun osallistuminen evankelisluterilaiseen opetukseen on hyvin lähellä sataa prosenttia, siitä kuitenkin tulee kuriositeetti, jonka toteutuminen nähdään katsomuksellisena ja taloudellisena rasitteena.

Keskustelu katsomusopetuksesta

Keskustelu koulun uskonnon opetuksesta on ollut usein esillä koko oppivelvollisuuskoulun olemassaolon ajan eli siitä lähtien, kun opetuksen perusratkaisut 1920-luvulla tehtiin. 1960-luvun lopulta keskustelu on kiihtynyt noin kymmenen vuoden välein. Viimeisinä etappeina ovat vuoden 2003 uskonnonvapauslain uudistukseen liittyvä keskustelu sekä vuoden 2010 perusopetuksen tuntijakoehdotuksesta alkanut keskustelu, joka jatkuu edelleen, vaikka itse tuntijako on vahvistettu jo kesällä 2012.

Keskustelun sitkeyttä ei ole vaikea ymmärtää. Koulu oli Suomessa alun perin kirkon instituutio, joka siirtyi valtiolle 1800-luvun puolivälissä. Koulun kasvatusihanteet kuitenkin määrittyivät luterilaisesta kristinuskosta pitkälle viime vuosisadalle. Kirkko on myös halunnut esiintyä koko kansan kirkkona ja siten tavoitellut koko kansalle kuuluvaa ”enemmistön” uskonnon opetusta, vaikka tämä olisi merkinnyt muutoksia itse opetukseen. Evankelisluterilaisen kirkon asema on kuitenkin vääjäämättä muuttumassa, ja tämä heijastuu myös koulujen uskonnon opetukseen. Suomalaisista yhä harvemmalle evankelisluterilaisella kirkolla on ratkaiseva katsomuksellinen merkitys ja tasaisen vauhdin taulukolla noin neljännesvuosisadan päästä siihen kuuluu alle puolet suomalaisista. Siksi logiikaltaan enemmistön opetukselle perustuva malli ei vaikuta kestävältä.

Humanistien ja ateistien ei ole aina ollut helppo ottaa kantaa katsomusopetuksen muuttamista koskeviin kysymyksiin. Melko laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että ET on hyvä aine. Tätä mieltä toki ovat myös useat uskonnon opetuksen edustajat (esim. Kallioniemi 2001, 54). Uskonnottomien piirissä yksi ongelma ET:ssä on ollut sen kaksinainen luonne. Yhtäältä sen voisi ajatella olevan humanistien ja ateistien ”oma” oppiaine samassa mielessä kuin ”oma uskonto” on kunkin uskonnon oma. Eli ET sitoutuisi selkeästi esimerkiksi IHEU:n Amsterdamin julistuksen periaatteisiin. Toisaalta uskontokuntiin kuulumattomuus ei ole positiivinen katsomuksellinen kannanotto. Monet uskonnollisetkin ihmiset jättävät liittymättä rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin ja joskus, esimerkiksi joidenkin kristittyjen vapaakirkollisten tapauksessa, tämän perustana ovat nimenomaan uskonnolliset syyt. Tältä pohjalta ET:n pitäisi olla kenelle tahansa kelpaava oppiaine. Kuten artikkelin alussa totesin, ET:ssä näiden vaihtoehtojen väliltä on haettu kompromissia. Oppiaineen lähtökohta on tarkastelutavaltaan uskonnoton, mutta oppiaineessa ei opeteta lähtökohtana ateistista tai humanistista katsomusta.

Yleensä ET:n virallisissa asiakirjoissa löydettyä kompromissia uskonnottomuudesta tavallaan neutraalina lähestymistapana on pidetty hyvänä. Isompi erimielisyys on liittynyt siihen, miten oppiaineen kanssa pitäisi jatkossa edetä. Ongelmana on, että ET ainoana katsomusaineena ei ole lähitulevaisuudessa reaalipoliittisesti saavutettavissa oleva tavoite. Jotta ET:stä voisi tulla kaikille yhteinen katsomusaine, sen täytyisi muuttua uskonnollisempaan suuntaan siinä mielessä, että uskontojen käsittelyä olisi lisättävä. Tämä merkitsisi todennäköisesti myös muutosta opetuksen luonteessa –varsinkin, koska yhteistä oppiainetta todennäköisesti opettaisivat enimmäkseen nykyiset uskonnon opettajat.

Asian toinen puoli on se, että kun ET kerran on koulun nykyaikaisin ja yksi tärkeimmistä oppiaineista, miksi sitä opiskelee neljä eikä sata prosenttia oppilaista? Eikö asiantilaa, jossa valtava enemmistö suomalaisista lapsista jää vaille ET:tä ole vääryys, joka pitäisi pikimmiten korjata? Kaikkien oppilaiden mahdollisuus vapaasti valinta ET on osoittautunut yhteiseksi linjaksi, jota lähes kaikki humanistit ja ateistit ovat voineet kannattaa (Vanhanen 2013, 11). Vaatimus on radikaalimpi kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää. Se merkitsee sitä, että myös evankelisluterilaiset ja ortodoksiset oppilaat voivat valita ET:n. Siten se käytännössä tarkoittaa luopumista nykyisenkaltaisesta jäsenyyteen perustuvasta katsomusaineiden mallista.

1 Kiitän Outi Heikkistä tästä huomiosta.

Lähteet

www.et-opetus.fi; luettu 30.11.2013.

Gunnarsson, Gunnar J. (2008) “I don´t believe the meaning of life is all that profound”. A study of Icelandic teenagers´ life interpretation and values. Stockholm: Stockholm University, Department of Education. http://su.diva-portal.org/smash/get/diva2:199686/FULLTEXT01.pdf; luettu 30.11.2013.

Gunnarsson, Gunnar J. (2009). ”Från livsåskådning till livstolkning”, Gunnarsson, G., Grönlien Zetterqvist, K. och Hartman, S. (toim.(2009) Livet tillfrågas. Gem-rapport 7. http://ojs.sub.su.se/ojs/index.php/gem/article/viewFile/4/3; luettu 30.11.2013.

Helsingin eurooppalainen koulu, Opetus. http://www.esh.fi/modules/system/stdreq.aspx?P=15&VID=default&SID=479562231538589&S=0&C=22595; luettu 30.11.2013

Kallioniemi, Arto 2001. Uskonnon ja elämänkatsomustiedon sisältötiedon ja tieteenalastruktuurin vertailua peruskoulun vuoden 1994 opetussuunnitelman pohjalta. Teoksessa Didacta Varia 1/2001. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.

—————- 2003. Katsomusaineiden mahdollinen oppiaineperhe ja tieteenalastruktuurit. Teoksessa Aineenopettajankoulutuksen vaihtoehdot ja tutkimus 2002, s. 366–378. Veijo Meisalo (toim.) Ainedidaktiikan symposiumi 1.2.2002. Tutkimuksia 241. Helsinki: Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.

Kotkavirta, Jussi 2003. Mitä elämänkatsomustieto voisi olla? Teoksessa Hyvän elämän katsomustieto, s. 41–49. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.

Lukion opetussuunnitelman perusteet 1994. Helsinki: Opetushallitus, painatuskeskus.

Lukion opetussuunnitelman perusteet 2003. Helsinki: Opetushallitus.

Niiniluoto, Ilkka 1984. Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava.

Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004. Helsinki: Opetushallitus.

Sakaranaho, Tuula & Salmenkivi, Eero 2009. Tasavertaisen katsomusopetuksen haasteet: pienryhmäisten uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetus Suomessa. Teologinen aikakauskirja 114 (5), 450–470.

Salmenkivi, Eero 2003. Elämänkatsomustiedon rajoilla. Teoksessa Hyvän elämän katsomustieto, s. 32–40. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.

—————- 2004. Elämänkatsomustieto peruskoulun OPS-perusteissa. Teoksessa Hyvän osaamisen katsomustieto, s. 12–22. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2004. Helsinki: FETO.

—————- Elämänkatsomustieto ja sen opetus. Teoksessa Sakaranaho T. & Jämistö A. (toim.) Monikultturisuus ja uudistuva katsomusaineiden opetus. Uskontotiede 11, 83–100. Helsinki. Helsingin yliopiston uskontotieteen laitos.

Saxell, Heta 2013. Uskonnonhistoriasta ja sivyesopista elämänkatsomustiedon opetukseen. Humanisti 1/2013, s. 11.

Tomperi, Tuukka 2003. Elämänkatsomustiedon identiteetti opetussuunnitelmassa. Teoksessa Hyvänelämän katsomustieto, s. 10–31. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.

—————- 2004. Elämänkatsomustiedon tiedetaustasta. Teoksessa Eurooppalainen ulottuvuus, s. 392–408. Sirkka Ahonen & Anu Siikaniva (toim.) Ainedidaktiikan symposiumi Helsingissä 6.2.2004. Tutkimuksia 252. Helsinki: Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitos.

Vanhanen, Hanna 2013. Elämänkatsomustietoa yhdessä keskustellen. Humanisti 1/2013, s. 11–12.

Kirjoittaja:
FT Eero Salmenkivi toimii elämänkatsomustiedon ja filosofian didaktiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa.

Artikkeli perustuu osittain Helsingin humanistiyhdistyksessä 16.5.2013 pidettyyn esitelmään ja on julkaistu Humanisti-lehden numerossa 3–4/2013.

Lisää elämänkatsomustietoa, ei uskontotietoa

Ukri Pulliaisen teksti on julkaistu aiemmin Humanisti-lehdessä numero 2/2013.
 
Lähes kaikki koulun katsomusopetuksen kanssa jollakin tavoin tekemisissä olevat tahot oppilaista opettajiin, rehtoreista kuntapäättäjiin ja vanhempiin tai ylipäänsä koulutusmaailmaa seuraaviin tiedostavat nykyisen katsomusopetuksen ongelmallisen tilan. Mihin päin vain katsookin näkee ongelmia.

Monet ateistit, uskonnottomat ja vihreät poliitikot ovat muiden muassa ehdottaneet ratkaisuksi katsomusopetuksen ongelmiin kaikille yhteistä uskontotietoa tai ainakin tälle ajatukselle on annettu mediassa paljon palstatilaa. Päällisin puolin ehdotus saattaakin näyttää houkuttelevalta katsoi sitä sitten säästöjä ajattelevan kuntapäättäjän tai rehtorin tai sitten kirkon vaikutusvaltaa kouluissa kauhistelevan ateistin näkökulmasta.

Ukri Pulliainen. Kuva: Sanna Rihu.

Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että uskontotieto veisi ojasta allikkoon. Elämänkatsomustiedon opiskelijoille uskontotieto olisi merkittävä heikennys – ja ikävimmissä skenaarioissa uskontotieto tarkoittaisikin ainoastaan uskonnottomien oppilaiden palauttamista takaisin uskonnonopetukseen. Toinen merkittävä uskontotiedon ongelma liittyy arvokasvatuksen asemaan koulussa: vaarana olisi, että normatiivinen moraalikasvatus yksinkertaisesti katoaisi koulusta. Uskontotieto tarkoittaisi vakavaa uhkaa koulun katsomusopetukselle yleensä sekä uskonnon aseman vahvistamista koululaitoksessa erityisesti. Uskontotieto tappaisi yhden koulun hienoimmista oppiaineista: elämänkatsomustiedon. Lakkauttamisen sijaan elämänkatsomustieto pitäisi avata kaikille.

Nykyisen katsomusopetuksen ongelmat ja ratkaisut

Nykyistä katsomusopetusjärjestelyä on vaikea kutsua hyväksi, mutta realistisiin vaihtoehtoihinsa verrattuna sitä voinee pitää siedettävänä – pienillä korjauksilla jopa kohtuullisena. Nykymuodossaan katsomusopetus sorsii käytännössä kaikkia oppilaita, kutakin ryhmää vain eri tavoin. Evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi kastetuilla lapsilla ja nuorilla ei ole mahdollisuutta opiskella kuin ”omaa uskontoaan” oli se sitten heille henkilökohtaisesti oma tai vieras – tai vaikka heitä kiinnostaisi elämänkatsomustiedon huomattavasti monipuolisempi ja ajanmukaisempi katsomusopetus. Tästä ongelmasta päästään heti, kun elämänkatsomustieto avataan kaikille.

Uskontokuntiin kuulumattomille lapsille ja nuorille ei puolestaan aina edes järjestetä opetusta, vaikka laki niin vaatii. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla opetus näytetään paikoin hoidettavan edelleen varsin leväperäisesti (liikunnanopettaja laittaa videon pyörimään jne.). Ns. pienryhmäisten uskontojen jäsenten tilanne on vieläkin kirjavampi – ja kaikkea muuta kuin koulutuksellisen tasa-arvon mukainen. Näistä ongelmista päästään heti, kun valtio alkaa vaatia kouluilta lakien ja asetusten noudattamista.

Opettajien kannalta tilanne on myös kehno. On hullua, että yliopistoista valmistuu päteviä elämänkatsomustiedon opettajia olemattomille työmarkkinoille samalla kun opetuksen edelleen monin paikoin hoitavat – pahimmassa tapauksessa vastentahtoisesti – opettajat, joilla ei ole oppiaineeseen mitään koulutusta tai kiinnostusta, mutta joille voidaan laittaa täytetunteja. Tämäkin ongelma perustuu vain siihen, että kaikissa kouluissa sääntöjä ei noudateta.

Samaan aikaan rehtorit ja kuntapäättäjät pohtivat kuumeisesti säästökohteita, kun tuntikehyksiä ja budjetteja leikataan – ja erilaiset katsomusopetusryhmät näyttäytyvät helposti tarpeettomina kuluerinä. Tässä on kysymys niin lasku- kuin ajatteluvirheestäkin: nykymallisen katsomusopetuksen hinta ei ole merkittävä, mutta sen takaama uskonnonvapaus ja katsomusopetuksen toteutuminen sen sijaan ovat merkittäviä asioita.

Laajempi periaatteellinen kysymys kuuluu: onko hyvä, että koululaitos lokeroi oppilaat ja opiskelijat eri leireihin vanhempiensa katsomuksien perusteella? Eikö monikulttuuristuvassa maailmassa olisi parempi rakentaa dialogia kuin ehkäistä sitä? Tämä on mielestäni nykyjärjestelmän haastavin ongelma. Tähänkin on olemassa uskontotietoa parempi ratkaisu: kaikille yhteinen elämänkatsomustieto. Realistisena ensiaskeleena tällä tiellä voisi pitää elämänkatsomustiedon avaamista kaikille.

Uskontotietokin ratkaisisi joitakin nykyisen tilanteen luomia ongelmia. Keskeisinä voinee pitää jo edellä esiinnousseita koulutuksellista tasa-arvoa (samat opetussisällöt kaikille) ja dialogin mahdollistavaa erottelemattomuutta (ainakin periaatteessa). Uskontotieto toisi mukanaan kuitenkin useampia ja suurempia ongelmia kuin mitä se ratkaisisi.

Uskontotietoa tunnuttaisiinkin kannatettavan nimenomaan silloin, kun asiaa ei ole oikeasti ajateltu. Uskontotieto voi tuntua ensi hätään hyvältä ajatukselta, mutta ongelmat käyvät ilmeisiksi heti kun kysytään, mitä se todellisuudessa olisi. Verrattaessa elämänkatsomustiedon opetukseen uskontotiedon ongelmat tulevat näkyviin erityisen hyvin.

Elämänkatsomustieto vs. uskontotieto: kolme kysymystä

1.Opetetaanko uskontoja vai käsitelläänkö koko elämänkatsomusta?

Uskontotiedon sisällöt tulisivat olemaan tiukan poliittisen väännön ja lobbauksen tulos. Sen lisäksi, että kirkon vaikutusvalta ei ole millään tavoin vähäinen (katsotaan vaikka uutta uskonnonvapauslakia), jo pelkkä oppiaineen nimi paljastaa oleellisen: elämänkatsomuksesta tulisi nimenomaan uskonnollinen kysymys. Siinä missä elämänkatsomustieto käsittelee laaja-alaisesti yksilön elämänkatsomukseen liittyviä asioita mediasta ja taiteesta tieteeseen ja yhteiskuntaan sekä kulttuuriin yleensä, uskontotieto käsittelisi kapeasti vain katsomuksen uskonnollisia ulottuvuuksia.

Voi myös arvata, mikä olisi uskonnottomien katsomusten osuus uskontotiedon opetussuunnitelmissa, jotka olisivat tuloksia lähinnä eri uskontokuntien lobbaustaisteluista: olla yksi marginaalikatsomus joka ohitetaan yhdellä oppitunnilla, siinä viidesläisyyden ja mormonismin välissä.

Edellinen paljastaa myös uskontotiedon rakenteellisen ongelman. Kun lukion elämänkatsomustiedossa käsitellään vaikkapa onnellisuuden merkitystä elämässä, internetistä saadun tiedon luotettavuutta, yksilön velvollisuutta osallistua demokraattiseen päätöksentekoon tai vaikkapa kulttuuriperinnön merkitystä yksilön identiteetille, referenssipisteenä on aina oma itse ja tueksi tuodaan tarpeen mukaan näkökulmia psykologiasta, biologiasta, mediatutkimuksesta, sosiologiasta, kulttuuriantropologiasta, aatehistoriasta, filosofiasta jne. Mutta uskontotiedossa referenssipisteinä toimisivat uskonnot: luterilaisuus sitä, katolisuus tätä, shia-islam tuota ja sunnilaisuus näin. Samalla nuo monet oleelliset kysymykset joita et-tunneilla käsitellään jäisivät käsittelemättä.

2. Tähdätäänkö oppilaan kasvun tukemiseen vai tietosisältöjen opetteluun?

Kaikille yhteisen uskontotiedon sisältöjen ollessa poliittisesti varsin tulenarkoja, niitä tultaisiin rakentamaan kieli keskellä suuta. Uskontotietona katsomusopetuksesta tulisi helposti yksi perinteinen reaaliaine muiden joukkoon, jossa pahimmassa tapauksessa ainoastaan opiskeltaisiin tiedollisia sisältöjä – koska ulkokohtaisina ”faktoina” esitettyinä eri uskonnoista voidaan puhua helpommin, ettei syntyy katsomuksellisia kiistoja. Yhteinen opetus on helpompi järjestää, kun ongelmat lakaistaan maton alle, mutta samalla menetetään koko katsomusopetuksen ydin – sekä luvattu dialogi.

Suomalaiset koululaiset ovat maailman kärkeä oppimistuloksissa mutta viihtyvät koulussa huonommin kuin suunnilleen missään muussa maassa. Samalla on ilmeistä, että henkisen hyvinvoinnin näkökulmasta nuoret tarvitsevat aikaa ja rauhaa keskittyä välillä pohtimaan katsomuksellisesti merkittäviä kysymyksiä tai kokoamaan oman elämänkatsomuksensa palapeliä yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Kunnollinen katsomusopetus tarjoaa mahdollisuuden tähän: juuri henkilökohtaisuus tekee katsomusopetuksesta katsomusopetusta. Eri uskontojen oppien ja rituaalien tai historian pänttäämiseen keskittyvä oppiaine ei tarkkaan ottaen olisi katsomusaine ensinkään. Elämänkatsomustiedon monipuolinen ja monialainen lähestymistapa yksilön elämänkatsomuksen rakentamiseen toteuttaa juuri niitä oppiaineita yhdistelevän ja ilmiöpohjaisen opetuksen periaatteita, joita koululta tänään enenevässä määrin peräänkuulutetaan.

3. Mitä käy arvokasvatukselle ja koulun moraaliopetukselle?

Koulu on merkittävä moraalinen kasvattaja, ja luterilaisella kirkolla on ollut tässä historiallisesti merkittävä rooli – ja kun lähes kaikki ovat aikanaan kuuluneet kirkkoon, tuo käytäntö on ollut myös jossakin määrin perusteltu. Moraalikasvatus on myös elämänkatsomustiedon opetuksen ytimessä.

Alaluokilla on opetettava mikä on oikein ja mikä väärin, yläluokilla ja lukiossa voidaan edetä reflektiivisempään suuntaan, mutta yhtä kaikki pitää kiinni luovuttamattomista moraalisista periaatteista kuten ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja hyvään pyrkimisestä. Näitä asioita on myös voitava opettaa ilman kytköstä uskontojen oppeihin. Näin tehdäänkin nimenomaan elämänkatsomustiedossa.

Uskontotieto sen sijaan sisältää kaksi merkittävää uhkaa moraalikasvatukselle. Ensinnäkin kaikki koululaiset palautettaisiin takaisin siihen menneeseen maailmaan, jossa moraali on nimenomaan uskonnollinen kysymys. Toiseksi jos moraali perustellaan uskonnolla, joudutaan käytännössä luopumaan normatiivisesta opetuksesta, koska moraaliset erimielisyydet – esim. miesten ja naisten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet jne. – palautuisivatkin uskontojen totuutta koskeviksi kiistoiksi, koska ei ole mitään argumentteja puolesta tai vastaan. Jäljelle jäisi pahimmassa tapauksessa vain relativistista lätinää. Varsinkaan pieniä lapsia tai identiteettinsä kanssa epävarmoja teinejä ei saa kasvattaa näin. Elämänkatsomustiedossa voidaan aina argumentoida moraalisesti.

Summa summarum

Uskontotieto korostaisi uskonnon asemaa koulussa moraalin ja katsomuksien yleisenä perusteena jättäen samalla monet yksilön elämänkatsomuksen kannalta huomattavasti oleellisemmat kysymykset sivuun. Sisällöllisen vanhentuneisuuden lisäksi uskontotieto olisi myös pedagogisesti menneisyyden oppiaine – ainakin verrattaessa nykyaikaiseen opiskelija- ja ilmiölähtöiseen, monitieteiseen ja kriittisyyteen kasvattavaan elämänkatsomustiedon pedagogiikkaan. Kaiken kukkuraksi uskontotieto uhkaisi näivettää sen vähäisenkin moraalikasvatuksen ,jota koulussa vielä uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla ylläpidetään.
Muun muassa näiden syiden vuoksi toivon, että jokainen uskontotietoa kannattava miettisi vielä kerran, mitä uskontotiedosta seuraisi ja kannattaisiko sittenkin puolustaa elämänkatsomustietoa – ja sen avaamista kaikille.

Vaarana on viimekädessä myös eräänlainen uskonnottoman Pyrrhonin voitto: laïcité–periaate ehkä toteutuisi paremmin, kun oman uskonnon opetus koulusta lakkaisi, ja luterilaisen kirkon vaikutusvaltaakin koulussa ehkä saataisiin periaatteen tasolla vähennettyä – tämä voisi kuitenkin olla näennäistä, koska koulujen virkarakenteen vuoksi uskontotietoa opettaisivat nykyiset uskonnonopettajat. Toisaalta uskontojen merkitys koulussa itse asiassa vain korostuisi, ja luterilaista kirkkoa huomattavasti konservatiivisemmat näkemykset saisivat sieltä jalansijan samalla kun uskonnottomat opiskelijat käytännössä palautettaisiin uskonnon opetukseen kohta 30 vuoden vapautuksen jälkeen.

Kirjoittaja on filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Kallion lukiossa ja FETO ry:n puheenjohtaja.

Pakkouskonto kouluissa, sivu 5/5

Edellinen sivu

Pakkouskonto kouluissa, sivu 4/5

Edellinen sivuSeuraava sivu

Pakkouskonto kouluissa, sivu 3/5

Edellinen sivuSeuraava sivu

Pakkouskonto kouluissa, sivu 2/5

Edellinen sivuSeuraava sivu